Letztes Feedback

Meta





 

FM Mauri Junttila

Iikka Pasasen tarina

Seuraavassa muutama rivi ”Korven Iikan”, Iikka Pasasen (vv.1865-1933) tarinaa postyymisti muisteltuna:

 

Huonoon aikaan synnyin syntyessäni vuonna 1865. Silloin olivat vaivana vuosien 1865-1867 suuret nälkävuodet. Tyrnävän sanotaan olleen kuulu ruuasta, muttei se sitä ainakaan silloin ollut. Paljon siellä kuoli ihmisiä nälkään. Taudit surmasivat suuret määrät heikosti ravittuja ihmisiä. Limingan suurpitäjän Tyrnävän kappeli menetti silloin paljon väestöään.

 

Vanhempani olivat tulleet muualta Tyrnävälle. Isäni oli ehkä alkujaan Pohjanmaan mustalaisia? Hän asettui paikoilleen, saadessaan siihen mahdollisuuden. Äitimme oli tullut luonnonkauniilta Muhokselta.

 

Vanhempani rakensivat Pasala nimisen talon Tyrnävän kirkonkylään Mäläskän läheisyyteen. He olivat olleet itsellisiä. Se tarkoitti heillä sitä, että he asuivat omassa mökissään ja kävivät ansiotöissä kodin ulkopuolella. Ne olivat niinä aikoina pääosin olleet maa- ja metsätöitä. Isä Henrik oli tehnyt etupäässä rakennustöitä, mutta myös erilaista huonekalujen valmistamista ja korjausta. Stina Henriikka äitimme oli ollut paljon kotona hoitaen kotiamme.

 

Noin 30 vuotias isäni ja lähes samanikäinen äitini sekä pari vuotta minua vanhempi veljeni ja viisi vuotta vanhempi siskoni menehtyivät samoihin aikoihin nälkävuosien aikana. Ruuan puutteen lisäksi vaivana oli paljon ruttoa ja monenmoisia kulkutauteja. Nälän ja tautien yhteisvaikutus vei heidätkin hautaan. Perheemme lakkasi olemasta perhe Limingan köyhäinhuoneella vuonna 1867.

 

Tarinoitten ja erään Tyrnävän kappelin vanhan väestökirjan mukaan minut annettiin noin kaksivuotiaana elätiksi eräälle tyrnäväläiselle Johan Ylitalolle vuonna 1867. Olen kuullut olleeni elättinä myös Tyrnävän kirkonkylän Mäläskässä. Tarinoivat, että olin kerrattain ikävissäni, juossut Ylitalosta paljasjaloin autioon kotimökkiini ja alkanut elää siellä yksin. Läheisestä Mäläskästä olivat hakeneet minut lämpimään taloonsa.

 

Vartuttuani aloin kulkea Tyrnävän taloissa renkinä. Kulkeuduin rengiksi kirkonkylän Konttilaan. Aloin seurustella talon Hilma tyttären (vv. 1871-1951) kanssa. Se johti avioliittoon ja perheen perustamiseen.

 

Elelin useita vuosia vävynä Konttilassa. Omat haittansa oli elää vävynä talossa. Se ei antanut minun eikä Hilma puolisoni mielestä itsenäisyyttä. Tein maatalon töitä sekä hevos-että lehmäkauppoja. Tein niitä porukassa vaimon sukulaisten kanssa ja myös itsenäisesti.

 

Aloimme Hilmani kanssa haluta omaa elämää. Konttilaan tulivat eteen perinnönjaot ja talonjako vanhojen talon omistajien kuolemien seurauksena. Konttilaan kuului esimerkiksi niitty Tyrnävän Partaalla sekä Keskikylän, Haurukylän välisellä alueella.

 

Jälkimmäinen oli tarinoitten ja erään maajakolitteran vuodelta 1840 mukaan kuulunut Konttilaan niiltä ajoilta ehkä jo varhaisemmilta ajoilta? Kertoivat sitä, että Konttilalla oli ollut paljon varhaisempia nautintaoikeuksia myöhemmin Korvenkylän nimen saaneen alueen niittyyn sekä Tyrnävän Ylipään yhteismetsään. Valitsimme, kun saimme noista kahdesta valita asuinpaikaksemme Korven niityn. Partaalla oli vain vesijättömaata. Sinne ei menty, vaikka Oulu olisi ollut lähempänä. Konttilan kantatilaa alkoi jatkossa asua eräs Hilman sisarusparveen kuulunut.

 

Korven syrjäniitty kiinnosti meitä esimerkiksi Konttilan karjamajan, kesänavetan läheysyyden Leppijärven ja lähes viereisen ns. Jussin jorpakon takia. Muutimme syrjäniitylle ehkä vuonna 1895? Meillä oli silloin Hilma puolison kanssa vuonna 1888 syntynyt Jaakko ja vuonna 1894 syntynyt Armas. Matti niminen esikoisemme menehtyi heti pienenä vauvana. Mukaan muuttokuormaamme tulivat myös Matti ja Valborg Konttila. Vai, olisivatko he tulleet muutamaa viikkoa myöhemmin? He eivät halunneet jäädä saman katon alle Konttilan uusien isäntien kanssa. Vaikka, he sellaiset talonkaupat tekivät. Uudet Konttilan talon isännät eivät olleet erityisen sukulaisrakkaita.

 

Lohkoimme Konttilasta Korven syrjäniityn Keskitalon. Siellä oli entuudestaan karjamaja, kesänavetta pirtteineen. Sitä asui kesäisin ja joskus talvisinkin eräs Matti Konttila, heidän sukulaismies. Matti oli asunut siellä vaatimattomasti. Piti siellä lähinnä Konttiloiden omaisuuksia silmällä.

 

Aikansa kuluksi Matti ”kopisteli” karjamajan rakennuksia kuntoon, metsästeli ja kalasteli Leppijärvestä, Leppiojasta, Nipsinginojasta, sen lammista sekä läheisestä Jussin jorpakosta. Se sijaitsi Vanhatalon (numero 2:19) pihapiirissä. Sieltä kalastelut loppuivat, kun sinne muuttivat Kainuun Ristijärveltä lähtenyt seppä Tolonen, Elsa os. Suorsa vaimoineen. He olivat ostaneet Vanhantalon vuonna 1887 eräältä Hilma puolisoni sukulaismies Konttilalta. Tuokin Vanhatalo oli siis ollut alkujaan Konttilan Korven syrjäniittyä.

 

Sepällä oli pajansa kirkolla, mutta hän valitsi asuintalonsa paikan luonnon anteliaisuuden mukaan. Vanhantalon pihan reunalla oli pieni lampi ja Leppijärvi hiukan etäämpänä. Metsot ja teeret kulkivat päivittäisiä reittejään pihan kautta. Pellot kasvoivat perunaa, ruista, ohraa, kauraa, heinää ja myös pellavaa. Heidän lehmät lypsivät  paljon rasvaista maitoa.

 

Konttiloita oli siis asunut myös Vanhaataloa. Hänkin oli ollut Matti niminen, eräs Konttilain monista Mateista. Konttiloiden miespuolisissa, kun oli vain Matteja. Mutta, naisilleen Konttilat olivat antaneet muitakin etunimiä. Niinä aikoina oli paljon, että suvun naisilla oli lähes kaikilla sama etunimi ja monessa polvessa. Konttiloilla oli toisinpäin.

 

Keskitalossa Pasaset asuivat muutamia vuosia yhteistaloudessa Matti ja Valborg Konttilan kanssa. Asuinrakennuksesta tehtiin kookas - suurperheelle. Yhteistaloudessamme asuneet Konttilat, Hilma vaimoni sukulaiset kuolivat pois. Ostin Keskitalon. Minun ja Hilman lapset varttuivat. Vanhemmat heistä alkoivat haluta omaa.

 

Möin Keskitalon pojilleni (Jaakko s. 1888, Armas s. 1894 ja Ahti s. 1897). Lohkoin maistani viereisen maapalan. Se sai nimekseen Uusitalo (2:21). Muutimme sinne Hilma vaimoni ja kahden alaikäisen lapsen kanssa vuonna 1915. Sinne rakennettiin pihapiiri tarpeellisine rakennuksineen entisen lämmitettävän pienen ”kömmänän” tilalle. Pihaa oli asunut eräs myös Matti Konttila lehmän, hevosen sekä parin lampaan kanssa.

 

Myöhemmin möin Uudentalon vävylleni Erkki Junttilalle (vv.1900-1952) ja Anni (vv.1900-1989) tyttärelleni. Erotutin Keskitalosta Annalan nimen saaneen maan ja rakensin sinne pihapiirin. Muutin sinne Hilma vaimoni ja nuorimman Ainon kanssa.

 

Keskitalossa asui poikiani. Heistä Armas halusi omaa. Möin hänelle Annalan. Rakensin itselleni, vaimolleni sekä Aino tyttärellemme lähelle Alatalon. Ainon avioiduttua rakensin lähelle Syrjälään mummonmökin itselleni ja puolisolleni ennen vuotta 1933. Syrjälän maat, jotka sijaitsivat Tyrnävän kunnassa, eivät ehkä olleet aluiltaan Konttilaa, mutta en muista kenen olisivat olleet ennen kyseisen niityn ostoani? Limingan ja Tyrnävän kunnan raja oli ennen kauan aikaa ikivanhassa multaisessa kylätiessä, myöhemmin Korventie nimisessä maantiessä.

 

Nykyisessä olotilassani Taivaaassa, iättömyydessä, ajattomuudessa muistan viimeisen päiväni ajallisessa, raadollisessa elämässä olleen 21.1.1933. Lähtöni sieltä tapahtui Keskitalon suurten koivujen siimeksessä,  pajan luona. Olin menossa Keskitaloon kyläileen. Mennessäni sanoin pihallaan seisoneelle Anni tyttärelleni. ”Alapa keitellä kahvia siihen aikaan. Tulen kahville”. Turhaan odottivat Anni ja Erkki minua. Olivat nähneet pajan luona jonkun ”mytyn” kylätiellä. Minut haudattiin Tyrnävän hautausmaalle. Haudassa lepää myös Aino tyttäreni (vv. 1906-1982).

 

Syrjälä jäi Hilma leskelleni. Hän ei juurikaan asunut Syrjälää. Ahti, leskeksi jäätyään tarvitsi apua Keskitalossa. Hilmani meni sinne. Syrjälää alkoi viljellä Ahti ja maat mökkeineen siirtyivät hänelle myöhemmin.

 

Sanoivat minua Korvenkylän perustajaksi. Ehkä se niin on. Vanhaataloa, naapuria asuivat Toloset, mutta heistä ei jäänyt sukua kylään. Pieniä mökkejä oli Korvessa niinä aikoina ja pian myöhemmin tuli useita, kun aloimme Hilman ja hänen Konttila sukuisten sukulaistensa kanssa asua ympärivuotisesti Keskitalossa, entisellä Konttilan syrjäniityllä.

 

Kylä on kokenut paljon muutoksia. Kaikki kylän pient mökit ja töllit häipyivät, tyhjentyivät aikanaan asukkaistaan. On ollut monia sellaisia mökkejä, joita ei tiedetä Korvessa edes olleiksi.

 

Ehkä minua pidetään siksi kylän perustajana, rakensinhan sinne neljä taloa ja yhden mummonmökin. Raivasin Korpeen melkoiset määrät peltoa perunan, viljan ja heinän kasvuun. Perustamiini pihapiireihin tulivat aina seuraavat asukkaat jälkeeni. Niissä on asuttu pitempään tai lyhyempään. Pihoja on vain rakenneltu uudelleen talojen uusien asukkaiden toimesta. Syrjälän mökkiä tosin ei ole jäljellä.

 

Pilven reunalta seurailen nykyisin entisen kotikyläni tapahtumia ja elämää. Olen mietiskellyt ja pohtinut ratkaisujani, joita aikoinaan tein. Olemme monien tuttujen kanssa muistelleet menneitä ja niistä on paljon keskusteltu.

 

Isäni kertomia tarinoita minulla ei luonnollisesti ole. Enhän ollut kuin pari vuotta hänen kuoltuaan. Ei ole myöskään tarinoita äidinkään puolelta. Joitain tietoja sain sieltä ja toisen täältä. Sain sellaisen käsityksen, että isämme oli saanut ajatuksen asettautua Tyrnävälle ja perustaa perheen sinne. Aikoinaan minulla, orpopojalla olisivat olleet ”kaikki ovet auki taivasta myöten lähteä”. Ei ollut juurikaan juurtumisen syitä, ei esimerkiksi sukua siellä. Jäin kuitenkin Tyrnävälle. Ajattelin laittaa isävainaatani paremmaksi. Pureuduin tiukasti maahan.

 

Suhdettani kuutta vuotta nuorempaan Hilma puolisooni, olen myös miettinyt. Jotenkin meidän välille syttyi kipinöintiä. Kaikkia syitä en muista. Hänessä minua viehätti esimerkiksi hänen hoivaamishalunsa. Aina hän hoivasi jotain. Se saattoi olla variksenpoikanen tai karitsa. Sen ei ollut väliä. Ulkonäöltään hän oli tavallisen näköisiä naisihmisiä.

 

Itse olin kooltani keskikokoisia. Kertoivat minun olleen lapsena kauniin ja nuorena komean. Olen kuullut, että synnyttyäni eräs naapurin emäntä oli ihastellut, että ”Voi, herttinen sentään, ku on söötti tyttövauva!” Äitini oli nostanut kolttuni reunaa ja sanonut:”Katoppa!”

 

Vanhempana, tehdessäni raskaita töitä, vanhenin ja menetin ulkonäköäni, kuin muutkin raatajat. Ehkä, nuorena tehdyt hevos-ja lehmäkauppani sopivat yhteen komean ulkomuotoni kanssa? Siitä kuulin joidenkin tarinoita, että taipumukseni hevoskauppoihin olisivat olleet isäni puolen perintöä. Isoisälläni oli ollut ruotsalainen etu-ja sukunimi. Liekö totta?

 

Nuoruuteni aikoihini nuorilla oli tapana ”painiskella lämpimikseen”. Tyrnävällä painijoilla, tappelijoilla oli lempinimi ”tupenkääntäjä”. Miehillä oli ennen aina puukko vyöllään. Toinen haastoi toisen painiskeluun sanomalla: ”Käännä tuppi”. Alettaessa kisailla, tupet pyöräytettiin selän puolelle. Housumuoti oli erilainen? Niissä ei ehkä ollut monia ”rakseja” vyölle. Tai olisiko ollut niin, että housut olivat henkseleillä. Tuppivyöksi sanottu vyö oli vyötäröllä ”tuppiroskaa” varten. Tyrnävällä ei tapeltu puukon kanssa. Ne olivat Etelä – Pohjanmaan ”häjyjen” tapoja. Osallistuin kisailuihin. Toisinaan sain turpiin ja toisinaan en.

 

Menin naimisiin Konttilan Hilman kanssa 14.9.1888. Minulla ja Hilmalla oli Matti esikoinen. Hän menehtyi jo vauvana. Eloonjäänyt Jaakko syntyi jo 7.11.1888. Noihin liittyvät asiat eivät olleet ennen vanhaan poikkeuksellisia. Lapsia alkoi syntyä jo nuorille, lähes lapsille. Naimisiin mentiin viime tipassa tai toiset sanoivat leikisti ”lapsen syntyneen liian aikaisin, etuajassa”. Käytäntöön vaikutti, että perillisten saantia pidettiin ennen  tärkeänä. Piti nähdä se, että saako nainen lapsia? Vanha käytäntö ei tunnu johdonmukaiselta nykyajatteluun. Suita hankittiin lisää, vaikka oli pulaa ruuasta. Mutta, tulihan työtätekeviä käsiä sekä paimenessa piipertäviä jalkoja lisää. Sillä oli merkitystä silloin.

 

Se tietenkin on surettanut usein, kun jäin pienenä lapsena orvoksi. Isä ja äiti suhdetta en ole kokenut. Ei ole kokemusta myöskään veljistä eikä siskoista.

 

Saattaa olla, ettei minulla ole verisukulaisia laisinkaan Tyrnävällä? Saman sukunimen omaavia oli siellä silloinkin paljonlaisesti. Heissä oli sekä talokassukuisia että talottomia Pasasia. Saman sukunimisten kanssa kuviteltiin joskus olevamme sukua. Lieneekö minulla sukulaisia äidinkään puolelta? Hänen uskon olleen ”valkolaisia” Muhokselta. En tiedä sieltä ketään äidin sukulaista. Noilla eväillä olen joutunut elämään. Onnekseni, sain elää Hilman kanssa!

 

Oulun matkat hevosella tulivat hyvin tutuiksi. Ensimmäisiä kertoja kävin siellä jo pienenä lapsena. Kulloiset Tyrnävän isäntäni ottivat ”elättinsä” mukaan Ouluun maalta vietävien halkojen, heinäin jne vienti-, myyntimatkoille. Sanoivat minun tulleen erinomaisesti toimeen hevosten kanssa. En myöskään lapsena juuri painanut. Isännät kykenivät laittamaan suurempia markkinakuormia hevosilleen. Isäntä torkkui suurimman osan matkasta kuormassa ja ”elätti” ohjasti hevosen. Välillä käveltiin helpotukseksi hevoselle.

 

Oulussa hevoset olivat tärkeitä kulkunvälineitä ja myös työssä vielä kaukana 1900-vuosisadalla. Siellä on ollut aina varuskunta suurine hevosmäärineen. Paljon meni perunaa, naurista, heinää, olkea, ohraa, ruista ja kauraa Ouluun. Tyrnävä oli eräs merkittävä kyseisten artikkeleiden toimittaja.

 

Nuorukaisena, kun aloin elää jo omaa elämää ja saada omaa rahaa. Toimin niinä aikoina usein hevoskuskina Tyrnävän isännillä heidän käydessä juopottelemassa, juhlimassa Oulussa. Siitä pitivät, kun käsittelin hellästi heidän hevosia. Myös sanoivat, että ”Pasa Iikka on siitä hyvä, etteivät viinakset katoa, eivätkä vähene heidän juomisiensa kliimaksien aikana ja jälkeen”.

 

Johonkin aikaan Ouluun vietiin torituotteiden välittäjille esimerkiksi Pohjois - Pohjanmaa mallisia leipäjuustoja. Joskus saatettiin itsekin myydä jotain torilla. Tyrnävälle perustivat juustomeijerin vuonna 1906. Se alkoi ostaa ympäristön maitoja. Sinne veimme maitoja Korvesta jo sen alkuajoista lähtien. Vietiin vuorotellen. Esimerkiksi Jussi Tjäder toimi paljon ”maitopoikana” Korven talokkaille.

 

Se ei ollut hevoselle mikään kevyt matka, kun käytiin viemässä Ouluun heinä-, olki- tai kaurakuorma. Työstä se kävi hyvällekin hevoselle. Reissua voi verrata hevosen raskaaseen työpäivään pellolla. Matkaakin, kun oli suuntaansa jotain noin 35 - 45 kilometriä. Matkan varressa oli tauko-, ja levähdyspaikkoja. Hevonen juotettiin, annettiin sille pureskeltavaa. Tavallisesti taukopaikoilla hieroin kevyesti hevosen jalat. Eräs muistissani oleva juotto-/taukopaikka oli Tyrnävän Partaalla. Nimiltään olivat siellä tosi kivasti. Talon nimi oli Paratiisi ja sitä isännöivät Aatami ja Eeva.

 

FM Mauri Junttila

Kainuusta Tyrnävän Korvenkylään

Tolos sepän tarina


Kainuulainen olen syntyperältäni. Kertovat minun syntyneen kesällä 1857 sepän tölliin lähellä Puolangan Hepoköngästä. Meitä oli siellä kuuden hengen perhe.


Tulivat suuret nälkävuodet (vv. 1865-1867). Uskoimme ympäristön luonnon antavan meille elämisen mahdollisuudet. Mutta, kovin olivat Ahdin antimet ja Tapion saaliit köykäisiä. Kaikin puolin kitsasteli luonto silloin. Oli tauteja sekä kuolemaa. Meidänkin perhe pieneni.


Kyllästyimme entiseen. Lähdimme naapurikuntaan Ristijärvelle. Uskoimme siellä tervapitäjässä parempaa olevan. Huonoa ja puutteenalaista oli sielläkin. Tervankuljetus ja –valmistaminen oli tuonut tähän Kainuun pitäjään elantoa ja vaurautta, vaiva oli nälkävuosista sielläkin tervaan liittyvän toimeentulon kanssa.


Kerran, eräänä kesäisenä iltana isäni jutteli Ristijärven mökissämme, että lähdetään tervaveneen mukaan Ouluun etsimään parempaa. Sattui sopivasti. Eräs tervaveneen ”kippari” tarvitsi soutajia. Isäni otti työn. Hänellä oli Kainuun miehenä kokemusta sepäntöiden lisäksi myös tervansoudusta.


Elämämme oli silloin tosi huonossa jamassa. Sepäntöistä ei juuri palkkaa saatu. Ruuasta oli pula, nälkää nähtiin. Isä otti soututyön siksikin, kun sai luvan ottaa minut mukaan. Juttelivat, että jää pojan kanssa Ouluun. Ei meitä ollut enää, kuin kaksi. Siskot ja veljet kuolivat tauteihin. Äiti menehtyi suruun.

Isä sai töitä Oulun pajoista ja verstaista. Jäimme sinne. Olimme molemmat pitkän aikaa OY Åströmillä. Venäjän armeija tarvitsi paljon nahkatehtaan tuotteita käynnissä olleen Turkin sodan takia. Myötätuulessa toiminut tehdas tarvitsi konemiehiäkin. Minusta tuli aikanaan seppä ja metallimies.


Ajatuksenani oli mennä sotilaaksi Venäjän armeijaan Turkin sotaan. Olisin saanut asesepän töitä, ei olisi tarvinnut elää ”luotien laulussa”. Mutta sodan luonne ja miksi sitä käytiin, ei miellyttänyt minua.


Isäkin kuoli niinä aikoina, Olin yksin. Maailma oli muuttunut. Oli höyrylaivoja. Höyryjunia kulki Suomen suurimpien kaupunkien välillä. Olisikohan ollut kesä 1878? Oulun satamassa oli käymässä englantilainen höyrylaiva. Kaverini Matts Järnberga oli ollut merillä, osasi englantia. Hän houkutteli mukaansa ja toimi tulkkina, kun kävimme hakemassa pestit S/S Shipper höyrylaivaan. Jo seuraavana aamuna lähdettiin kohden Amsterdamia.


Olin kohta konemiehenä laivassa. Höyrykoneet tykkäsivät sormenpäistäni. Ja ihan kivasti siellä muutenkin meni. Rakastin työtäni merillä. Suunnittelin jo hakea konemestarikoulutukseen. Suunnitelmani jäivät, kun eräs laiva upposi ja vei mukanaan monia tuttuja.


Sekin vaikutti, joudutiin kapakkatappeluun Lontoossa. Eräältä englantilaiselta seilorilta lyötiin leuka pään sisään. Henkihän siltä meni. En osallistunut tappeluihin. Tanssin nopearytmisiä neekeri- ja muiden kapakan naisten kanssa. Tosin paljon join silloin merimiesten janojuomaa rommia ja wiskyä.


Harmi se, kun laivakaverini riehuivat nyrkkiensä kanssa. Se ehkä myös oli huonoa, kun olen suuri romuluinen mies. En ole koskaan ollut ulkomuodoltani mitään ”lasten katseltavia”. Ulkonäkö voi näköjään vaikuttaa.

Jopahan kohta oli kainaloissani kahtapuolta puolikymmentä englantilaista konstaapelia. Riuhtaisin itseni irti. Pakenin Lontoon sumuun. Syyttömänä pakenin. Enhän tapellut siellä.


Muistaakseni, kainaloissani roikkuneet konstaapelit puhuivat jotain, että ”this is a really ugly sailor, must be arrested. He is naturally the Murder. Ei mielestäni ruma ulkomuoto riittänyt pidättämiseen murhasta. Juoksin satamaan. Kovasti pelkäsin, tosi kovasti. Siellä murhaajat joutuivat hirteen. Kovin on barbaarimainen myös englantilaisilla poliiseilla pidätettyjen kohtelu. Satamassa oli laivoja lähdössä. Otin pikapestin laivaan, jonka määränpää oli Kuuban Havanna. Se meni vielä hakemaan lisälastia Hull: sta: Minä vaihdoin laivaa. Nousin erääseen tanskalaiseen paattiin. Kööpenhaminasta siirryin laivamiehenä Tallinnaan ja sieltä edelleen Suomeen. Se oli hurjaa menoa, kuljin tuon välin salakuljettajien kyydillä.


Ikävät tapahtumat ja monet pikapestit, laivojen vaihtamiset vaikuttivat. Ne veivät hermoni. Käsissäni oli myöhemmin välillä vapinaa. Vaiva ei kylläkään haitannut esimerkiksi viikatteita ”kallitessa”. Jätin merimieselämäni. Matkustin Ouluun. Se oli minulle kuin kotikaupunki. Hakeuduin siellä sepäntöihin.


Siellä meni sepäntöissä jonnekin vuoteen 1887. Mietiskelin maailmanmenoa ja osaani siinä. Oma paja tuli haaveeksi. Olihan esimerkiksi isäni ollut seppä ja edelleen seppiä monessa polvessa. Maalta lähteneenä aloin myös kaivata maalle. Sinne, missä ruoka kasvaa. Kainuuseen en halunnut lapsuuden nälkäkokemusten jälkeen.


Mieltäni alkoi askarruttaa runsasruokaisuudesta kuulu Tyrnävä. Olin heitä myös tavannut asiakkaina pajoissa, verstaissa. Samaa kieltä puhuvia olivat ja maksoivat kolikoillaan pian työt, joista heitä laskutin sepäntöistäni.

Aloin muuttaa haaveitani todeksi. Vuokrasin kaksoispyhien aikaan ratsun ja matkasin Tyrnävälle. Siellä oli silloin eräs kirkonkylän seppä luopumassa sepäntyöstään ja pajastaan.


Pääsimme sopimukseen pajasta ja työkaluista. Pian pyhäinmiesten päivältä olin seppänä Tyrnävällä. Lähellä oli vuokrattavana asunnokseni sopiva pihamökki. Se oli erään Suorsan omistama.


Kaikki alkoi mennä nopeaan Tyrnävällä. Salamavauhtia meni kaikki. Töitä oli enemmän, kuin ehti tehdä. Vaimokin tuli hankittua. Olin kerrattain pienen pihamökkini pihalla valmistelemassa sitä syksyn-, talventuloon. Taloon tuli kyläilee heidän sukulaisiaan Eräs heistä, kuvankaunis nainen seisahtui eteeni ja tokaisi ”Hyi Saatana! On niin ruma, että on komea”.


Sepä säpsäytti. Säikäytti, minua vuosia meriä purjehtinutta jo kolmikymppistä miestä. Veti melkein vetelät housuun! Kovin kummastutti tuo. Outo puhetapa oli tällä Tyrnävän naisella puhutella seppää. Olin niiden muutamien Tyrnävän päivien aikana jo tottunut, että seppää puhutellaan kunnioittavasti. Mutta, tämän Elsan kanssa rengastimme toisemme kohtapuolin. Hänen varhaisesta töykeästä, ylimielisestä käyttäytymisestään huolimatta,


Tyrnävä osoittautui kultakaivokseksi. Töitä piisasi. Osittain se johtui työkokemuksestani höyrykoneista. Isännät, kylämeijerit ja työosuuskunnat laittoivat kilvan ”onkapannuja”. Ei juuri ehtinyt tehdä niitä töitä, mistä tykkäsin eli viikatteiden taontaa. Avuksi tuli paikkakuntaa tunteva tuore aviovaimo. Hän puuhasi minulle puolenkymmentä sepänapulaista. Töitä järjestellen, kisällejä hyödyntäen alkoi ehtiä moneen.


Sepäntöitä tehden, höyrykoneitten kanssa puuhatessa tuli tuttuja esimerkiksi kirkonkylän Konttilat. Näillä etunimien kanssa oli tosi kummallisesti. Kaikilla oli Matti etunimenään!


Kirkolla asuva Konttilan kantatalon isäntä oli Matti Konttila. Talon Haurukylän ja Keskikylän välisellä syrjäniityllä asui kolme Matti Konttilaa. Enemmän tai vähemmän he olivat sujua keskenäänkin. Sukua olivat myös isäntä Konttilalle, jonka taloon syrjäniityt kuuluivat. Nämä syrjäniityllä asustelevat ”mökin Matit” olivat isäntä Konttilan arkipuheissa: Matti 1., Matti 2. ja Matti 3.


Eräänä päivänä tuli talokas Konttilan kanssa puheeksi maanosto talon paikaksi. Hän sanoi, että olisi syrjäniityllä myydä. Jo, sille illalle lähdettiin katsomaan sinne. Siellä oli kolme pihapiiriä, joissa asustelivat Matit1 - 3.


Syrjäniitty ympäristöineen viehätti minua. Se myös kiinnosti, kun isäntä Konttila jutteli: ”Tänne Konttilan syrjäniitylle saattaisi ehkä syntyä pieni kylä”. Hän pähkäili, että uuden kylän nimi voisi olla: Korpi, Korvenkylä.

 

Ihastuin kyläsyntyajatukseen ja mahdollisen uuden pienen kylän romanttiseen nimeen: Tyrnävän Korpi. Sellaisia jutteli silloin isäntä Matti Konttila.


Eniten ihastuin hänen sivuniittynsä Haurukylän puoleisella, hiukan muuta maastoa ylempänä sijainneeseen Matti 3. pihapiiriin. Sekin oli kaupanteolle sopivaa. Matti 3. halusi lähteä pois ikäväkseen kokemasta kappelikunnasta. Ei siitäkään isommin tykännyt, kun kirkolla häntä puhuteltiin ”kolmoseksi”.


Matti 3. lähti mukaamme ensin Konttilaan. Hänellä ei sillä hetkellä ollut karjaa. Helppoa oli lähteä. Lähti kohtapuolin Konttilastakin. Muutti kaupunkilaiseksi Etelä - Suomeen. Tämä Matti sanoi menevänsä sinne esi-isiensä juurille.


Olin sitten Konttilan syrjäniittypalan ja sillä sijaitsevan mökin omistaja. Isäntää olin olevinani. Se minua myöhemmin harmitti, kun Limingan vallesmanni alkoi jo parin päivän päästä vaatia tiluksieni lohkomista, erottamista Konttilasta.


Sekin osaltaan kismitti, kun siellä syrjäniityllä seisoskeli Konttilan Matteja pihoillaan, kuin konsanaan isäntinä, vaikka heidän pihansa olivat Konttilasta lohkomatta. Näin näitä Matteja siellä jo varhaisemmin. Olin siellä käynyt lyhyen Tyrnävällä oloaikana kalastamassa Leppijärvestä ja samalla sain muutaman metson sekä teeren.


Ihmetellessäni asiaa nimismiehelle. Hän sanoi, että ”Voi, voi sinua poloista! Se heidän asiansa. Se on kokonaan toinen juttu. Nämä Matit asuvat ja elävät siellä omalla perintömaallaan. Kyllä sinun täytyy muualta tulleena maapalasi erottaa, jos aioit siellä asua”. Rehellisyyden nimissä on kuitenkin sanottava, että kunnollinen oli tämä, niiden nimismiesten joukossa, joita Limingassa on aikojen saatossa ollut.


Maani sai lohkomisessa nimen Vanhatalo. Maarekisterinumeroksi sille tuli 2:19. Vanhaantaloon kuului yhteismetsäosuus Tyrnävän Ylipäästä, Konttilan ulkometsäsarasta.


Vanhantalon lähinaapuria asui Matti 2. ”kakkonen”. Hän oli jotain sukua kirkonkylän Konttiloille. En muista miten? Pian sielläkin tuli ajankohtaiseksi niittypirtin erottaminen maineen kantatalo Konttilasta. Isäntä Matti Konttila sai eräänä päivänä ”jertta slaakin”. Ajankohtaisiksi tulivat isännänvaihdos ja muut omaisuudenjärjestelyt. Ne koskettivat myös heidän syrjäniittyään.


Tämä syrjäniityn maatila sai nimekseen Keskitalo ja maarekisterinumeroksi sille tuli lohkomisessa rekisterinumero 2:20. Muistelen, että jatkossakin taloa asui Konttila sukuinen. Olisiko se ollut tämä Matti 2. ”keskimmäinen”, vai toinen Konttila? Heitä, kun Tyrnävällä, Limingan kappelissa oli useita ja lähes kaikki olivat Matteja etunimiltään.


Kohtapuolin Keskitalon otti haltuunsa kirkonkylän Konttilan talon vävy Iikka Pasanen puolisoineen. Keskitaloa asui jonkin aikaa Pasasia ja Konttiloita yhdessä. Yhdessä he rakensivat Matti ”kakkosen” vaatimattoman karjamajan pihapiirin uudelleen. Sinne tuli iso asuinrakennus ja muut rakennukset.


Alue ei enää ollut pelkkää Konttilan metsäsarkaa, syrjäniittyä. Siitä alettiin puhua kylänä. Kylän nimi oli silloin, niinä kylän syntyaikoina isäntä Konttilan aikoinaan ajattelema, mainitsema romanttinen: Korpi.


Korven uuden kantatalon Keskitalon lapset kasvoivat. He alkoivat haluta jotain omaa. Iikka Pasanen lohkoi maistaan viereisen Matti 1. asuman mökin. Vanhimmat Iikka Pasasen lapset saivat Keskitalon. Iikka muutti alaikäisten lastensa ja Hilma vaimonsa kanssa Matti 1. asumaan mökkiin. Tämäkin, vielä hyvin nuori Matti 1. jätti kotiseutunsa. Ylypiäästi, hyvin ylypiäästi ja pian lähti Tyrnävältä. Olisiko, kun pääsi lähteen, kulkeutunut ihan Atlantin taakse?


Matti 1. ”försti” Konttila oli nuorukaisena asunut siellä vaatimattomasti, vain hiukan sänkyä suuremmassa lämmitettävässä kömmänässä. Pasasen Iikka rakensi tilalle hiukan suuremman pirtin ja päätyyn pari kamaria lisäksi.


Tämä maa sai lohkomisessa nimekseen Uusitalo. Maarekisterinumeroksi se sai 2:21. Olisiko maatilan nimeen vaikuttanut uusi aika? Kaikki uusi viehätti. Elettiin 1. maailmansodan ja monien suurten yhteiskunnallisten mullistusten aikaa. Esimerkiksi vuonna 1917 Suomi erottautui Venäjästä itsenäiseksi valtioksi. Puoluepoliittinen elämä alkoi Pohjois-Pohjanmaallakin.


Kylän nopeaa kasvua seurasin ja ihmettelin monet kerrat katsellessani iltaisin Vanhantalon pirtin ikkunasta. Tuohon lähelle, maitteni sisälle rakensivat mökkinsä Juho ja Anna Tjäder omistamalleen Sääskelän (numero 2:22) niitylle. Metsään, Haurukylän metsätien varteen, Konttilan maalle rakensivat parin huoneen pienen talonsa Juho ja Kaisa Marttila. Pieniä taloja sekä mökkejä nousee kylään kuin sieniä sateella. Olisiko niitä luvultaan jo 19?


Se minua kismittää vieläkin, kun ”valtesmanni” pani silloin minulle kiireen tämän Vanhantalon lohkomiseen monien työkiireiden alla. Olisi ollut paljon takomista ja kallittemista. Isännät kilvan kyselivät apua ”onkapannujensa” korjauksessa, käytössä ja huollossa. Esimerkiksi tuo Marttiloiden asuma metsämökki on vieläkin päätilastaan Konttilasta erottamaton.


Se on meikäläisen osa tänään, että Taivaasta pilven reunalta tarkkailen maailmanmenoa. Täällä on paljon tuttuja. Heidän kanssa tarinoiden menee aika nopeaan. Olen pähkäillyt tupakanpolton aloittamista. Se on täällä vaivansa, kun ajattomuudessa, iättömyydessä eletään. Tapahtumien oikeille paikoille sijoittamisen kanssa. Olisihan mukavaa saada nuo tarinointien yhteydessä tulleet vuosiluvut kohdalleen. Tuo tosin vaivaa, kun Elsan ja minun ainoa poika tuli myös tänne, mielestäni turhan pian.

13.4.15 16:49, kommentieren

Werbung


Tarinoita Tyrnävältä

FM Mauri Junttila

 

Isonvihan aikaa Pohjois-Pohjanmaan Tyrnävällä


Isoviha nimen saanut sota käytiin vuosina 1713-1721. Se oli osa suurta Pohjan sotaa (vv. 1700-1721). Pitkä sotakausi päättyi Uudenkaupungin rauhaan (30.8.1721). Silloin päättyi myös Ruotsin suurvaltakausi ja Itämeren herruus siirtyi venäläisille.


Isonvihan aikana Suomi oli vuosia venäläisten miehittämä. Myöhemmin isoviha nimen saaneesta sodasta puhuttiin niinä aikoina ”venäläisten ylivallan aikana”. Heillä oli useina vuosina sotilashallinto Suomessa.


Venäläiset kohtelivat suomalaisia julmasti. He kiduttivat, tappoivat, raiskasivat ja ryöstivät. He tappoivat taloista karjan. Polttivat kylät ja talot.


Tuhansittain vietiin vähäisestä Suomen kansasta lapsia ja nuoria orjiksi rakentamaan Pietaria tai heitä vietiin muualle Venäjälle orjiksi ja/tai jalkavaimoiksi. Lapsia vietiin sinne koulutettavaksi venäläisiksi lapsisotilaiksi. Heitä saattoi myöhemmin tulla entisille kotiseduilleen ortodoksiuskoisina ryssänsotilaina.


Venäläiset olivat tehokkaita hävitystyössään toimiessaan esimerkiksi noin 50-60 ratsumiehen sotilasosastoina. Heillä oli ollut myös henkilökohtaisia ruutiaseita. Pienet vastarintaan nousseet, usein vain puisin henähangoin ja pienten puukonnysäin kanssa aseistautuneet talonpoikaisosastot olivat voimattomia heitä vataan.


Tehokkaita olivat venäläiset hävitystyössään. Limingan lakeuden kappeleissa, kylissä vaihtui asujamistoa isonvihan menetysten takia. Tyhjille lakeuden talonpaikoille tuli hiljalleen uusia asukkaita esimerkiksi kaukaa eteläisemmästä Suomesta. Sisä-Suomen mittaamattomilla erämaa-alueilla sekä valtavassa järvien ja vesien Savonmaassa oli säilynyt jonkin verran asujamistoa. Heistä tuli hiukan korvaavaa väestöä autioille lakeuden alueille. Hyvin hitaasti nousivat silloin Suomen asukasmäärät. Isonvihan ajoista on puhuttu myös kuin suomalaisten kansanmurhasta.

Limingan kirkkoherra Kristian Gisselkors oli laatinut tilastoja vuonna 1721 Limingan kylien menetyksistä isonvihan aikana. Hänen tilastonsa kertoivat vuosien 1715-1716 menetyksistä. Noiden kahden vuoden aikana Limingan kappelikunnista ja kylistä oli murhattu 2094 henkilöä ja vangiksi oli otettu 454 ihmistä.


Pieni oli isonvihan aikoina Suomen kansa. Se koki kovia jo ”suurten kuolonvuosien” (v.1695-1697) katovuosista johtuneitten nälkäkuolemien takia. Niinä aikoina Euroopassa oli ollut pieneksi jääkaudeksi sanottu sääilmiö. Esimerkiksi Hollannin kanavat olivat jäässä. Siellä maalailtiin lumisia talvimaisemamaalauksia.


Vertauksena pienistä asukasmääristä voidaan mainita, että vuonna 1605 perustetun Oulun asukasluku oli ollut vuonna 1721 vain noin 400 henkilöä.


Isonvihan menetyksiä ja tuskaa lisäsi sekin, että ennen armeijat saivat elantonsa ryöstösaaliista He ryöstivät ympäristöistään myös jokapäiväisen ruokansa. Heidän suuret ratsujen määrät tarvitsi paljon heinää, olkea ja viljaa. Ne ryöstettiin myös ympäristöistä.


Säätyläiset, sotilaat, papit ja monet porvarit pakenivat emämaahan Ruotsiin. Papit hylkäsivät seurakuntalaisensa. Pakolaisia meni esimerkiksi Pohjanlahden kapean Merenkurkun yli. Monet menivät Perämeren pohjukan, Tornion kautta.


Kansa turvautui metsiin. He asuivat metsissä useiden vuosien ajan metsäsaunoissa, piilopirteissä ja -tuvissa. Usein heidän piilopirttinsä oli ollut vain hatara havu-, risu- tai turvemaja.


Kirkkoja Tyrnävällä


Tyrnäväläisessä tarinaperinteessä kerrotaan Kirkkokursusta Ängeslevänjoen törmällä Toppisen luona. Tarinoidaan myös Ängeslevän Ylipään Kirkkoharjusta. Ensimmäinen tiedetty Tyrnävän ”kirkko”, vaatimaton saarnahuone oli rakennettu maaherra Soopin aikana vuonna 1647. Nähtävästi se oli sijainnut Tyrnävän ”Vanahalla hautuumaalla”.


Tyrnävästä tuli suuren emäpitäjä Limingan kappeli vuonna 1655. Alettiin mietiskellä näyttävämmän kirkon rakentamista pienen vaatimattoman saarnahuoneen tilalle. Se nähtävästi pystytettiin myös ”Vanahalle hautuumaalle” vuonna 1665. Sen vieressä oli seissyt kellotapuli erillisenä rakennuksena kirkonkelloineen.


Tämä puinen kappelin kirkko tuhoutui noin puolivuosisataa myöhemmin isonvihan aikana vihavenäläisten toimesta. Helppoa heidän oli polttaa puiset rakennukset. Pieni puinen kirkko tai saarnahuone oli jo yhdellä tykinlaukauksella entinen. Sekin vaikutti kirkkojen hävittämisiin, että venäläiset olivat vankkumattomia ortodoksiuskon miehiä. Mielellään he tuhosivat harha-, vääräoppisten saarnatuvat, kappelit ja kirkot.


Talonpojat olivat olleet voimattomia venäläisten edessä. Ryssät olivat liikkuneet vahvoina 50-60 hengen sotajoukkoina. He olivat tehokkaita ratsuineen, sapeleineen ja pistinkeihäineen. Venäläisillä oli ollut mukana myös pieniä tykkejä. He käyttivät Pohjois-Pohjanmaalla ns. poltetun maan taktiikkaa. Vääräuskoisten, harhaoppisten asumaton, autio, poltettu musta maa oli heidän mielestään kauneinta katseltavaa!


Eräs tarina kertoo, että Tyrnävän miehet olivat ottaneet isonvihan aikana Tyrnävän kylän kappelin kellotapulista kellot alas ja upottaneet ne viereiseen Tyrnävänjokeen. Niitä ei enää löydetty sieltä. Ne olivat vajonneet joen pohjaliejuun. Vai, olisivatko ne siirtyneet kevätjäiden mukana? Ne, kuulemma ääntelevät siellä huonon edeltä.


Kirkkoharjun kirkko


Eräs kyläläistarina kertoo Ängeslevän Ylipään Honkakosken Kirkkoharjusta. Siellä olisi joskus ollut kirkko ja hautausmaa. Vaikeaa on uskoa siihen, että siellä olisi joskus ollut niin suuri väestökeskittymä, mikä olisi tarvinnut tai saanut kirkon. Helpompi on uskoa siihen, että siellä oli ollut isonvihan aikana – piilokirkko.


Luultavasti venäläissotilaat olivat kulkeneet isonvihan aikana Ängeslevän Ylipään kylässä akselilla: Tihinen, Purkunen, Laitinen ja Ängeslevän Ylipään entinen kansakoulu. Mutta, eivät olleet menneet sieltä eteenpäin Honkakoskelle. Piilokirkko sai olla siellä rauhassa. Se oli ollut ehkä jotenkin, kuin niin syrjässä loputtomien metsien sylissä. Ängeslevän Ylipään kylän pelloista on löytynyt vanhoja rahoja.


Honkakosken seudulla ja läheisellä Haisunnevalla on voinut olla useampia perheitä pakoilemassa isonvihan ajan vihavenäläisiä. Heille oli noussut esille ajatus kirkon rakentamisesta. Heillä oli mahdollisesti ollut siellä myös hautausmaa kirkon vieressä.


Niinä isonvihan aikoina seurakunnallinen toiminta oli ollut kovastikin vakiintunutta. Heillä olivat olleet vakiintuneina sunnuntaiset jumalanpalvelukset, kirkonmenot. Oli ollut kinkereitä ja lukkareiden kouluja. Oli ollut häitä ja hautajaisia sekä ristiäisiä.


Kirkkokursun kirkko


Suomessa on tyypillistä, että kirkko seisoo keskellä kylää ja tavanomaisesti se on seissyt pitäjän suurimmassa kylässä. Tyrnävän nykyinen kirkko käy siitä esimerkkinä. Se jopa seisoo neljäntien risteyksessä.


Huonoa on uskoa, että Ängeslevällä olisi joskus ollut niin suuri väestökeskittymä, että se olisi tarvinnut tai saanut kirkon. Luultavasti Toppisen luona ollut vaatimaton Kirkkokursun kirkko oli myös ollut eräitä isonvihan ajan piilokirkkoja? Kyseinen saarnahuone oli kyhätty suojaisaan kursuun kuin piiloon vihavenäläisiltä.


Mahdollista on sekin, ettei Ängeslevän kylän Kirkkokursu nimisesä paikassa ollut ensinkään kirkkorakennusta! Sinne oli vain kokoonnuttu silloin tällöin kirkollisten ja/tai seurakunnallisten asioiden vuoksi. Ihmiset istuivat taivasalla. He istuivat vaatimattomasti kivien ja kantojen, muutaman puunrungon päällä. Seurakuntalaisten koontumispaikka, suojaisa kursu jäi elämään tarinoihin – Kirkkokursuna.


Isoviha kesti Suomessa noin kahdeksan vuotta. Vihavenäläisten tavoite oli ollut tuonkin Pohjois-Pohjanmaan seudun täysi tuhoaminen ja hävittäminen. Vanhukset ja sylilapset, joilla ei ollut arvoa orjina eikä jalkavoimoina iskettiin yksinkertaisesti hengiltä. Talot ja kylät poltettiin.


Luultavasti tuohon monivuotiseen isonvihan nimen saaneeseen sotakauden vuosien joukkoon mahtui myös rauhallisempia aikoja ja kausia. Ihmiset saattoivat silloin harrastaaa uskonnollista ja seurakunnallista toimintaa kaiken hävityksen keskellä.


Uskonnollista heräämistä vanhaan aikaan


Ennen suurta Pohjan sotaa Suomessa oli ollut luterilaisen kirkon sisälle syntynyttä uskonnollista heräämistä. Oli ollut esimerkiksi herrnhuutilaisuutta ja pietismiä. Eräinä akateemisinä yltiöpietisteinä niiltä ajoilta mainitaan Lars Ulstadius (vv.1650-1732) ja Petter Schaefer (vv. 1660-1729). Heillä oli ollut radikaaleja, uusia ajatuksia ja mielipiteitä. Esimerkiksi silloinen Suomen ja Turun piispa olisi mielellään nähnyt Lars Ulstadiuksen roikkuvan hirttoköyden jatkona.


Pohjois-Pohjanmaan seuduilla oli kiertänyt niinä vanhoina aikoina saarnamiehinä esimerkiksi kaksi entistä Ruotsin armeijan sotilasta. Tyrnävällä ja muualla Limingan lakeudella oli niinä aikoina ollut myös omia maallikkosaarnaajia.


Ennen isoavihaa lukutaito oli lisääntynyt kansan parissa vauhdilla. Kiitos siitä oli ns. lukkarinkoulujen ja lukkareiden (vrt. Aleksis Kivi; Seitsemän veljestä. Lukutaito oli niinä vanhoina aikoina ollut tärkeämpi kuin kirjoitustaito. Kansaa alettiin opettaa kirjoittamaan vasta paljon myöhempinä aikoina.


Se oli ennen vanhaan ollut huonoa, että kirjat ja kaikki kirjalliset julkaisut olivat olleet kalliita. Vain harvoilla oli ollut niihin varaa.


Mutta, oli niinäkin vanhoina isonvihan aikoina ollut pitäjissä lukutaitoisia miehiä. He lukivat Raamattua, postillaa sekä muuta uskonnollista kirjallisuutta seuroissa eli konventikkeleissä tai piilosaarnatuvissa, -kirkoissa. Esimerkiksi metsäsaunoissaan, piilopirteissään asuneet Tyrnävän uskovaiset olivat toimittaneet kristillisiä ja seurakunnallisia toimituksia pappien ollessa pakosalla Ruotsissa. Nämä syvien kansan rivien piilopirttien uskovaiset pitivät Kristuksen kirkon yllä Suomessa!


Konventikkeliplakaatti


Venäläismiehittäjät lähtivät raunioituneesta, hävitetystä Suomesta. Ihmiset alkoivat palailla metsien piilopirteistään. Uudenkaupungin rauhan jälkeen (v.1721) myös pappeja alkoi palailla Ruotsista.


Maallikkojen hoidettua seurakunnallisia tehtäviä, seurakunnallisiin toimintoihin oli tullut mukaan konventikkeleitä. Ne olivat olleet kodeissa tai kansalaisten kyhäämissä pienissä saarnatuvissa, rukoushuoneissa, kirkoissa pidettyjä seuroja.


Sellainen seurakunnallinen toiminta oli Ruotsista piileksimästä tulleiden pappien mielestä väärää toimintaa. He hankkivat ns. konventteliplakaatin. Se kielsi kodeissa pidettävät seurat. Konventikkeliplakaatin hyväksyi Ruotsin kuningas vuonna 1726.


Ehkä sekin oli ollut Ruotsista paosta tulleille papeille huono, paha asia, kun herätysliikkeet kannattivat hyvänä asiana henkilökohtaista uskokokemusta - sydämen uskoa. Sydämen usko nousi tärkeäksi koettavaksi.


Kansan syvien rivien uskonnollisen herätyksen kokeneilla miehillä oli mielipiteitä ja näkemyksiä siitä, ettei kirkoissa opetettu, opittu usko ei ehkä oikeinta, parasta ollut. Se oli vain ulkokullattua hurskautta, ei se ollut sydämen uskoa.


Ruotsista paosta tulleet papit hankkivat konventikkeliplakaatin. Sillä iskettiin julmasti luu puhdasta sydämen uskoa halajavien kurkkuun!


Leipäpappeja olivat ennenkin. Tavanomaisesti papin vuoden kohokohta oli se, kun hän lähti keräämään kyliltä papinsaatavia suurten vankkureiden, vihaisten koirain ja häijynnäköisten renkiensä kanssa. Toisssijaisia asioita olivat papeille seurakunnan uskonelämään liittyvät kysymykset verrattuna mammonan hankintaan.


Häikäilemättömiä olivat papit ahneudessaan. Tuostakin talosta oli maksettu papin kymmenykset vuosittain. Emäntä kuoli. Jouduttiin taluttamaan runsasmaitoisin lehmä pappilan navettaan emännän hautaansaattamismaksuna.


Lähteitä:


http://yle.fi/uutiset/isonvihan_perinto_ulottui_sukupolvien_paahan/7089180

https://www.muhos.fi/kunta-tietoa/muhoksen-historia/asutus.html

http://blogs.helsinki.fi/hylikang/2012/07/25/ajoist-ankarin-pohjanmaan-historiassa/

http://fi.wikipedia.org/wiki/Isoviha

http://fi.wikipedia.org/wiki/Suuri_Pohjan_sota

http://maailmanhistoria.net/artikkelit/miehittaja-kohteli-suomea-kaltoin/

http://yle.fi/uutiset/isovihan_vaino_vei_lapsetkin_sylista/7110889

http://www.pellervo.fi/pellervo/kp10_06/iso_viha.htm

http://www.tyrnavanseurakunta.fi/katsaus_tyrnavan_seurakunnan_historiaan/

http://fi.wikipedia.org/wiki/Koivu_ja_t%C3%A4hti

http://fi.wikipedia.org/wiki/Tyrn%C3%A4v%C3%A4n_kirkko

http://www.kansallisbiografia.fi/paimenmuisto/?pid=5053

http://fi.sciencegraph.net/wiki/Her%C3%A4nn%C3%A4isyys

http://fi.wikipedia.org/wiki/Uudenkaupungin_rauha

http://materiaalit.internetix.fi/fi/opintojaksot/9historia/kouluhistoria/kansanopetus

http://www.kirjastot.fi/kysy/arkistohaku/kysymys/?ID=c9dbc24e-f1f5-4d6f-9d69-670fc65a73ff

http://fi.wikipedia.org/wiki/Lars_Ulstadius

http://fi.wikipedia.org/wiki/Konventikkeliplakaatti

http://www.laitasaari.fi/isoviha-laitasaaressa/

http://evl.fi/EVLfi.nsf/0/9A26B7C583A7E8A9C22573360040588A/$file/Kirkollisveron%20historiaa.pdf

http://fi.wikipedia.org/wiki/Kirkollisvero

http://www.kirjastovirma.net/oulunkihlakunta/tarinoita_liminka

http://books.google.fi/books?id=U9jZiW3x-PoC&pg=PA220&lpg=PA220&dq=papin+palkka+hautaamisesta&source=bl&ots=oPOrrprOnz&sig=vngcLwSAcgZHqwwUmDNVeQAFI18&hl=fi&sa=X&ei=Kn86VIb6KYOBywOI-oGABw&ved=0CB4Q6AEwAA#v=onepage&q=papin%20palkka%20hautaamisesta&f=false sivu 220)

http://www.loppi.fi/Loppi/Palvelut/Kuntapalvelut/Vapaa-aikapalvelut/Kulttuuri/Opaskurssi/6088/

http://www.lapuanhiippakunta.fi/fi/hautaustoimi__kirkon_vai_yhteiskunnan_tehtava/#.VDqBzMk0_Ts

http://www.elore.fi/arkisto/1_11/ajank_koski.pdf

http://www.theseus.fi/bitstream/handle/10024/24291/5.pdf


13.4.15 09:39, kommentieren